Aino Sibelius (1871-1969)

Aino Sibelius syntyi 10.8.1871 kenraali Alexander Järnefeltin ja hänen vaimonsa Elisabethin, omaa sukua Clodt von Jürgensburgin seitsemäntenä lapsena. Kolme hänen veljistään teki merkittävän uran suomalaisen kulttuurin alueella: Arvidista tuli kirjailija, Eerosta taidemaalari ja Armaksesta säveltäjä ja kapellimestari. Poikien ystäviä oli nuori kirjailija Juhani Aho (Brofeldt). Kodin hengessä oli syvää ristiriitaisuutta: isä oli ankara kasvattaja, jonka arvovallalle tunteiden ilmaisu ei sopinut. Äiti Elisabeth oli vapaamielisempi ja hän tuki myös innokkaasti suomalaisuuden aatetta ja suomen kieltä. Hän sai Juhani Ahosta nuoren läheisen ystävän. Vähitellen tolstoilaisuus voitti Elisabethin ja Arvidin-pojan mielet. Sen aatteellinen ja eettinen vaikutus muovasi myös syvästi Ainon elämänkatsomusta.

Talvella 1889 Armas Järnefelt toi kotiinsa opiskelutoverinsa Jannen, Jean Sibeliuksen. Samoihin aikoihin Juhani Ahon tunteet siirtyivät Elisabeth Järnefeltistä Ainoon. Aho lähti kirjoitusmatkalle Pariisiin. Kun Aino ei vastannut hänen tunteisiinsa, hän kirjoitti paljastavan romaanin Yksin. Aino sai sen käsikirjoituksena luettavakseen, mutta se ei vaikuttanut hänen valintaansa. Hän kihlautui Sibeliuksen kanssa ja heidät vihittiin kesällä 1892. Tiukkaluonteinen isä hyväksyi vävyn, vaikka tällä ei siihen aikaan ollut varmuutta toimeentulosta tai ylipäätään tulevaisuudesta.

Sibeliuksen työ ja työrauha olivat Ainolle kaikki kaikessa. Hän ymmärsi puolisonsa musiikillisten ajatustensa suuruuden ja luomistyöhön liittyvän levottomuuden. Ainon runolliseen ja siroon olemukseensa sisältyi lujuutta ja lahjomattomuutta ja korkeaa ihanteellisuutta. ”Kirjoita sinfonioita!” hän rohkaisi Sibeliusta taloudellisen ahdingonkin aikoina.

Viiden tyttären kasvattaminen oli Aino Sibeliukselle toinen kutsumustehtävä. Hän huolehti lapsistaan usein oman kestävyytensä äärirajoilla. Eettisessä lujuudessaan hän vierasti maailman turhuutta ja taisteli intohimoisesti sitä vastaan. On sanottu, että hänen hyvän käytöksen sääntönsä muistuttivat Talvipalatsin etikettiä. Rooman-matkalta 1923 hän kirjoittaa huolissaan nuorimmille tyttärilleen Margaretalle ja Heidille: ”Olkaa nyt rakkaat lapset varovaisia. Ehkä ei ole jäseniä jäljellä kun mamma palaa tältä karkumatkaltaan […] Mutta ymmärrän että pappa tarvitsee nyt minua.”

Kotona Aino Sibeliuksen suuri virkistyksen ja huolenpidon kohde oli myös puutarha. Sen kukkaloistosta hän iloitsi, mutta myös käytännön tuloksista: vihanneksista perhe sai ruokapöydän antimia ja omenoita palkittiin näyttelyissä asti.

Ainoa huolestutti ja masensi Sibeliuksen alkohonlinkäyttö, varsinkin kun se yhdeksänvuotisen tauon jälkeen alkoi uhkaavasti lisääntyä juuri silloin, kun säveltäjän olisi pitänyt keskittyä viidennen ja kuudennen sinfonian takomiseen. Voi vain kuvitella hänen tuskaansa, kun hän neljäkymmenluvulla joutui seuraamaan, miten Sibelius poltti käsikirjoituksiaan Ainolan takassa. Hän kertoi myöhemmin: ”Minulla ei ollut voimia katsoa tätä kauhistusta, vaan vetäydyin pois huoneesta.”

Jean Sibeliuksen kuoltua Aino Sibelius asui lähes koko loppuelämänsä Ainolassa. Monessa Ainolan yksityiskohdassa, kukissa ja verhoissa näkyy edelleen voimakkaana hänen lempeän ja taitavan kätensä jälki.